Kirjastonsetä on mielenkiinnolla seurannut keskustelua eri medioitten saatavuudesta ja saavutettavuudesta. Joissain paikoissa ei näy televisio, toisissa taas ei kuulu kännykkä, johonkin sanomalehti tulee viiveellä ja jonkun paikan taitaa radioaaltokin ohittaa - digiboxeista puhumattakaan. Koska itse olen ns. junantuoma (tätä aihetta on käsitelty jo aiemmissa kirjoituksissa) niin en ole aina perillä viimeisimmistä asiaan kuuluvista vivahteista, mutta minua varmaan kohta oikaistaan. Sen verran maalaisjärkeni asiasta sanoo, että tilattu ja maksettu tavara pitäisi myös toimittaa… ja mieluusti myös määrämittaisena. Se siitä.
Jotenkin olen ymmärtänyt, että Lappia on yritetty tuoda esiin mahdollisuudella rauhaan ja hiljaisuuteen. Jonkinlaisena viimeisenä utopiana, Ultima Thulena. ”Näille kulmille ei radioaalto, posti eikä verottaja yllä”? Hmm.., tuo viimeinen taitaa olla toiveajattelua, mutta ymmärtänette ajatukseni.
Mikä on siis vikana kun nykypäivänä alkaa olla mahdotonta löytää paikkaa jossa ei kuulu kännykkä (yrittääköhän minulle joku soittaa?), ei ole verkkoyhteyttä (onkohan minulle tullut sähköpostia?), ei näy kanava 36 (kuinkahan ”Kotirohkeissa” on käynyt eilisen jälkeen?) jne. Mikä on se muutos, joka muutaman viimeisen vuoden aikana on saanut ihmiset riippuvaiseksi erilaisista vempeleistä ”nopean tiedonvälityksen” nimissä? Mihin tarvitsee niin nopeasti reagoida?
Koska kirjastonsetä on mm. vapa- ja vapaa-ajankalastaja, olen silloin tällöin löytänyt armaasta läänistämme kulmia, joihin media ei isommin osu. Ja olen nauttinut. Työ kun on pääasiassa asiakkaitten ja erilaisten sähköisten viestimien kanssa keskustelua niin viikkokin täydellisessä katveessa kaikesta virkistää aivan ihmeesti. Jo leviää hymy taas naamalle sähköpostissakin .
No, miksi kirjastonsetä tällaisesta tässä nyt sitten ”avautuu” kaikelle kansalle? Jos olet tähän saakka lukenut, niin laitan tähän perään pari lukuvinkkiä, tietenkin. Kirjaan ei paljon katvealueet vaikuta.. paitsi talvella, jos päreet ovat loppuneet.
Kotimaisesta kirjallisuudesta olen viimeaikoina tutustunut Painos – sisarussarjan tuotantoon. Pääasiassa isoveli Ensimmäisen, mutta myös pikkusisko Kahdeksannen mielenkiintoiseen tapaan tuoda esiin koko maailman kirjo.
Ulkomaisista olen viime aikoina nauttinut suurien kirjailijoitten First ja Second Editionin vahvoista teoksista, mutta käsissä on kulunut myös vähemmän tunnettujen Twelft ja Sixteenth Editionin tuotantoa. Suosittelen. Tähän vuodenaikaan ei kirjalle löydy katvealueita.
Pasi Rantanen
Kirjastotoimen apulaisjohtaja
Lapin maakuntakirjasto
torstai 21. kesäkuuta 2007
tiistai 22. toukokuuta 2007
Viimeinen tunti
Joskus tekee mieleni astua muistojen portista, palata toisenlaiseen aikaan, toisenlaiseen maahan, Unkariin. Parhaiten tämä onnistuu sävelten siivin unkarilaista musiikkia kuunnellessa. Musiikin ihmissielua, sen muistoja, unelmia ja ihmisyyden selittämätöntä ydinolemusta kutkuttavaa vaikutusta voi mainiosti väkevöittää nauttimalla musiikin seuraksi unkarilaista punaviiniä.
Lienee selvää mistä Suomessa voi hankkia unkarilaista punaviiniä, mutta musiikin suhteen tarvitaankin jo mielikuvitusta. Itse käyttämäni lähde ovat Fono-levy-yhtiön kokoamat 'autenttiset' kansansoittajien kenttätallenteet. Kansanmusiikin opettajani Unkarissa kertoi, että parhaimmista nauhoituksista koottiin kaupalliset äänitteet
ja nauhat, joista ei raaskittu rahaa pyytää pantiin internettiin ilmaiseksi jakoon, Utolsó Óra-sivustolle.
Nimi Utolsó Óra tarkoittaa suomeksi viimeistä tuntia. Alussa ajattelin tämän olevan viittaus tanssitupailtaan ja kuinka tunnelma siellä aina loppuillasta menee villiksi. Miestanssijat esittelevät taitojaan vauhdikkaissa legényes-tansseissa, aivan lopuksi laulettiin yhdessä hitaita, surumielisiä lauluja ja muusikot kulkivat ympäri kapakkaa, joskus baaritiskin taaksekin.
Opettajani kertoi kuitenkin viimeisen tunnin olevan viittaus unkarilaisen kansanmusiikin tuhoutumiseen. Kun projekti käynnistettiin, oli se viimeinen tilaisuus saada nauhalle unkarilaista kansanmusiikkia jotenkuten autenttisena, yhteyksissä missä se on syntynyt ja elänyt. Kehityskulku on tuttu, seuraavaksi se siirtyy laboratorioihin ja instituutteihin eläen siellä eräänlaista tekohengityselämää. Kansalle annetaan kuunneltavaksi länsimaisen viihdeteollisuuden tuotteita,
kuten kaikkialla muuallakin maailmassa.
Myös vahvat laulumaat Romania ja Bulgaria liittyivät kuluvan vuoden alussa Euroopan Unioniin, Turkin liittyminen on suunniteilla. EU:n säädösten myötä on saatu pienviljelijän elämää Romaniassakin hankaloitettua, seurauksena on tuotantoyksiköiden kasvu, ruoantuotannon tehostuminen ja maaseudun nuoret romanialaiset saadaan
ikääntyvien ja ylpistyneiden korkean elintason maiden paskaduunit tekemään. Samalla kuolevat Romaniankin kyläyhteisöt, ihmiset muuttavat kaupunkeihin missä he ovat alttiimpia länsimaisen ajatusteollisuuden materialismia, kohtuuttomuutta ja pelkoa henkivälle viihteelle ja Romaniankin kansankulttuuri saadaan nitistettyä.
Olin onnekas että tulin vierailleeksi näissä maissa, Romaniassa ja Unkarissa, vielä viimeisen tunnin aikana. Oli mukava herätä aamulla kalastajakylässä kukonlauluun, juoda aamiaiseksi tuoretta maitoa, syödä tuoreita munia, musisoida kapakan eteisessä ventovieraan mustalaismiehen kanssa. Tuhon merkit olivat ilmassa, McDonaldsia,
länsimaista musiikkia, länsimaisia elämänarvoja: materialismia ja itsekkyyttä.
Jaakko Laitinen
http://www.fono.hu/
http://www.fono.hu/utolsoora/utolsoora.html
Lienee selvää mistä Suomessa voi hankkia unkarilaista punaviiniä, mutta musiikin suhteen tarvitaankin jo mielikuvitusta. Itse käyttämäni lähde ovat Fono-levy-yhtiön kokoamat 'autenttiset' kansansoittajien kenttätallenteet. Kansanmusiikin opettajani Unkarissa kertoi, että parhaimmista nauhoituksista koottiin kaupalliset äänitteet
ja nauhat, joista ei raaskittu rahaa pyytää pantiin internettiin ilmaiseksi jakoon, Utolsó Óra-sivustolle.
Nimi Utolsó Óra tarkoittaa suomeksi viimeistä tuntia. Alussa ajattelin tämän olevan viittaus tanssitupailtaan ja kuinka tunnelma siellä aina loppuillasta menee villiksi. Miestanssijat esittelevät taitojaan vauhdikkaissa legényes-tansseissa, aivan lopuksi laulettiin yhdessä hitaita, surumielisiä lauluja ja muusikot kulkivat ympäri kapakkaa, joskus baaritiskin taaksekin.
Opettajani kertoi kuitenkin viimeisen tunnin olevan viittaus unkarilaisen kansanmusiikin tuhoutumiseen. Kun projekti käynnistettiin, oli se viimeinen tilaisuus saada nauhalle unkarilaista kansanmusiikkia jotenkuten autenttisena, yhteyksissä missä se on syntynyt ja elänyt. Kehityskulku on tuttu, seuraavaksi se siirtyy laboratorioihin ja instituutteihin eläen siellä eräänlaista tekohengityselämää. Kansalle annetaan kuunneltavaksi länsimaisen viihdeteollisuuden tuotteita,
kuten kaikkialla muuallakin maailmassa.
Myös vahvat laulumaat Romania ja Bulgaria liittyivät kuluvan vuoden alussa Euroopan Unioniin, Turkin liittyminen on suunniteilla. EU:n säädösten myötä on saatu pienviljelijän elämää Romaniassakin hankaloitettua, seurauksena on tuotantoyksiköiden kasvu, ruoantuotannon tehostuminen ja maaseudun nuoret romanialaiset saadaan
ikääntyvien ja ylpistyneiden korkean elintason maiden paskaduunit tekemään. Samalla kuolevat Romaniankin kyläyhteisöt, ihmiset muuttavat kaupunkeihin missä he ovat alttiimpia länsimaisen ajatusteollisuuden materialismia, kohtuuttomuutta ja pelkoa henkivälle viihteelle ja Romaniankin kansankulttuuri saadaan nitistettyä.
Olin onnekas että tulin vierailleeksi näissä maissa, Romaniassa ja Unkarissa, vielä viimeisen tunnin aikana. Oli mukava herätä aamulla kalastajakylässä kukonlauluun, juoda aamiaiseksi tuoretta maitoa, syödä tuoreita munia, musisoida kapakan eteisessä ventovieraan mustalaismiehen kanssa. Tuhon merkit olivat ilmassa, McDonaldsia,
länsimaista musiikkia, länsimaisia elämänarvoja: materialismia ja itsekkyyttä.
Jaakko Laitinen
http://www.fono.hu/
http://www.fono.hu/utolsoora/utolsoora.html
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
Junantuomaa kulttuuria
Tänään oli Uudessa Rovaniemessä mukava juttu rovaniemeläisestä jazz-miehestä, Juha Söderistä. Hän on ns. junantuoma. Mietitäänpä hieman.
Rovaniemi on tila, jolla on monenlaisia rajoja. Tila on pohjimmiltaan tyhjä tila, ennen kuin ihminen rajaa sen erilaisilla muodoilla. Tila rajan jäsentäjänä voi olla pysyvä, muuttuva, materiaalinen sosiaalinen, symbolinen tai mentaalinen. Rajat kontrolloivat sisä- ja ulkopuolisen suhteita; ne erottavat meihin ja heihin, omiin ja vieraisiin. Rovaniemellä mentaaliset rajat kohdataan fyysisessä ja sosiaalisessa tilassa liikkuessa. Eräs rovaniemeläisittäin keskeinen käsite on junantuoma, jolla tarkoitetaan paikkakunnalle muualta muuttanutta henkilöä erotukseksi paikkakunnalla syntyneestä "paljasjalkaisesta". Alkuperäiset junantuomat olivat sananmukaisesti rautatien rakentajat, joita seurasi vuodesta 1909 lähtien metsä- ja uittomiesten runsaslukuinen joukko muun muuttoliikeen seuratessa perässä. Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kultuurivaikuttaja Heikki Annanpalo kirjoittaa Rovaniemen historiaa käsittelevässä yleisteoksessaan "Rovaniemi – 8000 kansainvälistä vuotta" seuraavasti:
"Vaikka nimitys alun perin oli leimaava ja sävyltään vähättelevä, muualla syntyneillä on ollut paikkakunnalle erittäin suuri merkitys. He ovat tuoneet osaamista, jota paljasjalkaisilla ei ollut. Epäilemättä junantuomat ovat vaikuttaneet suuresti myös tasa-arvoiseen, ennakkoluulottoman ja kursailemattoman ilmapiirin syntymiseen, joka on juuri Rovaniemelle tunnusomaista."
Näin paljasjalkainen rovaniemeläinen Annanpalo tulee kiinnittäneeksi junatuomat rovaniemeläiseen kaupunki-identiteettiin varsin sopuisin sanakääntein. Käsite junantuomat näyttää rajaavan modernin asutushistorian vuoteen 1909, mutta tosiasiassa se kuvaa mentaalihistoriallisesti paikkakunnan henkisiä valmiuksia vastaanottaa uusia ilmiöitä paljon pidemmältäkin aikaväliltä. Juuri tästä olosuhteiden ja historian muovaamasta vastaanottokyvyn ansiosta tai syystä Rovaniemeläinen kulttuuri on niinkin omalaatuista. Toinen syy paikkakunnan omalaatuisuuteen löytyy mielikuvatasolta. Jorma Lehtolan sanoin Lappia ja Rovaniemeä on perinteisesti pidetty sekä hallinnollisena että kulttuurisena periferiana, mutta samaan aikaan sillä on aina ollut ulkopuolisten mielikuvissa affektiivista voimaa.
Suomen jazzliiton puheenjohtaja ja Valtion säveltaidetoimikunnan jäsen Juha Söder on tuonut Rovaniemelle ja Lappiin jo vuosikymmenien ajan junantuomaa kulttuuria, jazzia. Se on hieno homma se! Toivottavasti paikkakuntalaiset vain ymmärtäisivät tämän.
Marko Niemelä
Rovaniemi on tila, jolla on monenlaisia rajoja. Tila on pohjimmiltaan tyhjä tila, ennen kuin ihminen rajaa sen erilaisilla muodoilla. Tila rajan jäsentäjänä voi olla pysyvä, muuttuva, materiaalinen sosiaalinen, symbolinen tai mentaalinen. Rajat kontrolloivat sisä- ja ulkopuolisen suhteita; ne erottavat meihin ja heihin, omiin ja vieraisiin. Rovaniemellä mentaaliset rajat kohdataan fyysisessä ja sosiaalisessa tilassa liikkuessa. Eräs rovaniemeläisittäin keskeinen käsite on junantuoma, jolla tarkoitetaan paikkakunnalle muualta muuttanutta henkilöä erotukseksi paikkakunnalla syntyneestä "paljasjalkaisesta". Alkuperäiset junantuomat olivat sananmukaisesti rautatien rakentajat, joita seurasi vuodesta 1909 lähtien metsä- ja uittomiesten runsaslukuinen joukko muun muuttoliikeen seuratessa perässä. Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kultuurivaikuttaja Heikki Annanpalo kirjoittaa Rovaniemen historiaa käsittelevässä yleisteoksessaan "Rovaniemi – 8000 kansainvälistä vuotta" seuraavasti:
"Vaikka nimitys alun perin oli leimaava ja sävyltään vähättelevä, muualla syntyneillä on ollut paikkakunnalle erittäin suuri merkitys. He ovat tuoneet osaamista, jota paljasjalkaisilla ei ollut. Epäilemättä junantuomat ovat vaikuttaneet suuresti myös tasa-arvoiseen, ennakkoluulottoman ja kursailemattoman ilmapiirin syntymiseen, joka on juuri Rovaniemelle tunnusomaista."
Näin paljasjalkainen rovaniemeläinen Annanpalo tulee kiinnittäneeksi junatuomat rovaniemeläiseen kaupunki-identiteettiin varsin sopuisin sanakääntein. Käsite junantuomat näyttää rajaavan modernin asutushistorian vuoteen 1909, mutta tosiasiassa se kuvaa mentaalihistoriallisesti paikkakunnan henkisiä valmiuksia vastaanottaa uusia ilmiöitä paljon pidemmältäkin aikaväliltä. Juuri tästä olosuhteiden ja historian muovaamasta vastaanottokyvyn ansiosta tai syystä Rovaniemeläinen kulttuuri on niinkin omalaatuista. Toinen syy paikkakunnan omalaatuisuuteen löytyy mielikuvatasolta. Jorma Lehtolan sanoin Lappia ja Rovaniemeä on perinteisesti pidetty sekä hallinnollisena että kulttuurisena periferiana, mutta samaan aikaan sillä on aina ollut ulkopuolisten mielikuvissa affektiivista voimaa.
Suomen jazzliiton puheenjohtaja ja Valtion säveltaidetoimikunnan jäsen Juha Söder on tuonut Rovaniemelle ja Lappiin jo vuosikymmenien ajan junantuomaa kulttuuria, jazzia. Se on hieno homma se! Toivottavasti paikkakuntalaiset vain ymmärtäisivät tämän.
Marko Niemelä
torstai 5. huhtikuuta 2007
Aukean paikan kammoako?
”Metsästä olet sinä tullut ja metsään on sinun jälleen meneminen”, kerrotaan Jumalan sanoneen rovaniemeläiselle. Ihmettelen, voiko tämä pitää paikkaansa. Vai voiko ihminen unohtaa niin täysin lähtökohtansa? Vai onko rovaniemeläinen vain välinpitämätön maallisen aikansa suhteen? Tärkeintä on tulo ja lähtö, lupaus metsästä. Olkoon siinä välissä vaikka pelkkää betonia!
En voi välttyä tällaisilta ajatuksilta nyt, kun city-ihmisenä katselen kaupunkia sen kuumimmassa keskuksessa. Olen toki jo aikaisemmin tutkinut rakennuksia ja tontteja ja ihmettelyt muutamia seikkoja, mutta poistunut sitten rauhalliseen, väljään ja siistiin lähiööni tyytyväisenä osastani elämässä. Mutta nyt asun täällä. Olen töissä täällä. Elän täällä. Joku on sanonut, että kaupunki on ihmisen koti. Onko tämä kaupunki minun kotini?
Keskustan 50- ja 60-luvun kerrostalot näyttävät suoraan sanoen ränsistyneiltä, niin niiden pihat kuin julkisivut. Ne eivät ole hienostuneesti ajan patinoimia vaan vaativat pikaista huoltoa ja isojakin remontteja. Ja yksinkertaisesti huolellapitoa: Mitä maksaa siisteys ja vaikkapa yksi nätti nurkkaus pihapiirissä? Ei rahassa paljon, täytyy olla kyse jostakin muusta.
Ikkunastani avautuu näköala vastapäisiin toimistoikkunoihin. Siistiä ja rauhallista. Toisessa suunnassa (k)ammottaa tyhjän parkkihallin karu kattotasanne. Joku nuori siellä touhuaa temppulautansa parissa. Miten tuon näköinen kauhistus voi olla tuossa kaiken keskellä? Kattamattomana ja iltaisin (k)ammottavan tyhjänä? Onhan meillä kyllä se oikea kummituslinnakin, Arktikumin rannan parkkihalli. Halli, joka pilaa ympäristön asukkaiden näkymän joelle, mutta kukaan ei sano asiasta mitään?!
Näkemäni parkkihallin suunnassa on ränsistyneitä taloja, ankeita ikkunanäkymiä harmaat verhot kiinnivedettyinä. On yksi katto, jonka katselemisessa silmä lepää: punainen katto, jolla paljon piippuja. Itse talo on tummanharmaa kivitalo. Levollista ja kaunista.
Alhaalla kadulla tuuli vonkuu kadunkulmissa ja suuret mainosjulisteet siellä täällä repsottavat ikävästi. Roy-pubin kadulla on lautakasa, joka näyttää maanneet siinä jo tovin. Nurkkahuoneiston ikkunoissa on rikkinäiset harmaat säleverhot. Oliko tuossa ennen veikkaustoimisto? Kaupunkimme on niin pieni eikä sitä kuitenkaan jakseta ja ymmärretä pitää kunnossa. Turisteja on liikkeellä ryhmittäin ja pareittain. Iltakävelyllä, sightseeing. Eivät he kävele vain Kemijoen rannoilla. Turistit tykkäävät toisista turisteista, värikkäistä ikkunoista ja somista katunäkymistä.
Onhan meillä uusiakin taloja ja lisää rakennetaan koko ajan. Hieno asia! Arkkitehtien nimiä en ole kuullut missään mainittavan. Tai edes sen yhden, sillä talot ovat kuin toistensa kopioita, steriilejä, läpinäkyvät parvekkeet kaikissa. Tätäkö olisi tulossa keskustaan lisää? Niissäkö ihmiset haluavat asua? Entä tämä vanhempi asuntokanta? Kovin tiheään rakennettu, paljon ahtaita asuntoja, mutta mittasuhteiltaan talot miellyttävät silmää. Talojen kunnosta ja niiden ympäristöstä pitäisi vihdoin alkaa pitää huolta.
Entä poliitikkomme ja johtajamme? Missä he asuvat? Minne suuntaavat kulkunsa työpäivän päätteeksi? Keskustassa tuntuu olevan paljon toimistoja, minunkin asumapaikassa on vain muutama muu yksityisasukas. Itse asunto on tilava ja siinä on harvinaisen hyvä pohjaratkaisu, mutta ympäristön ratkaisut ovat aivan muuta. Ikävää, suututtavaa. Aivan kuin täällä olisi saanut rakentaa milloin mihinkin ja milläkin tavalla. Olen kuullut puhuttavan kaupunkisuunnittelusta. Täällä se ilmeisesti perustuu poltetun maan jälkeiselle aukean paikan kammolle…
Onko tarina sittenkin totta? Asukkaat ovat täällä vain käymässä ja kaipaavat koko ajan jonnekin pois; pilkille, mökille, kaukomaille, Amsterdamin kanaville? He kaipaavat takaisin metsään ja tämä kaupunki on vain läpikulkupaikka (Lapinportti), pakollinen työn ja toimeentulon vuoksi?
Irene Piippola
En voi välttyä tällaisilta ajatuksilta nyt, kun city-ihmisenä katselen kaupunkia sen kuumimmassa keskuksessa. Olen toki jo aikaisemmin tutkinut rakennuksia ja tontteja ja ihmettelyt muutamia seikkoja, mutta poistunut sitten rauhalliseen, väljään ja siistiin lähiööni tyytyväisenä osastani elämässä. Mutta nyt asun täällä. Olen töissä täällä. Elän täällä. Joku on sanonut, että kaupunki on ihmisen koti. Onko tämä kaupunki minun kotini?
Keskustan 50- ja 60-luvun kerrostalot näyttävät suoraan sanoen ränsistyneiltä, niin niiden pihat kuin julkisivut. Ne eivät ole hienostuneesti ajan patinoimia vaan vaativat pikaista huoltoa ja isojakin remontteja. Ja yksinkertaisesti huolellapitoa: Mitä maksaa siisteys ja vaikkapa yksi nätti nurkkaus pihapiirissä? Ei rahassa paljon, täytyy olla kyse jostakin muusta.
Ikkunastani avautuu näköala vastapäisiin toimistoikkunoihin. Siistiä ja rauhallista. Toisessa suunnassa (k)ammottaa tyhjän parkkihallin karu kattotasanne. Joku nuori siellä touhuaa temppulautansa parissa. Miten tuon näköinen kauhistus voi olla tuossa kaiken keskellä? Kattamattomana ja iltaisin (k)ammottavan tyhjänä? Onhan meillä kyllä se oikea kummituslinnakin, Arktikumin rannan parkkihalli. Halli, joka pilaa ympäristön asukkaiden näkymän joelle, mutta kukaan ei sano asiasta mitään?!
Näkemäni parkkihallin suunnassa on ränsistyneitä taloja, ankeita ikkunanäkymiä harmaat verhot kiinnivedettyinä. On yksi katto, jonka katselemisessa silmä lepää: punainen katto, jolla paljon piippuja. Itse talo on tummanharmaa kivitalo. Levollista ja kaunista.
Alhaalla kadulla tuuli vonkuu kadunkulmissa ja suuret mainosjulisteet siellä täällä repsottavat ikävästi. Roy-pubin kadulla on lautakasa, joka näyttää maanneet siinä jo tovin. Nurkkahuoneiston ikkunoissa on rikkinäiset harmaat säleverhot. Oliko tuossa ennen veikkaustoimisto? Kaupunkimme on niin pieni eikä sitä kuitenkaan jakseta ja ymmärretä pitää kunnossa. Turisteja on liikkeellä ryhmittäin ja pareittain. Iltakävelyllä, sightseeing. Eivät he kävele vain Kemijoen rannoilla. Turistit tykkäävät toisista turisteista, värikkäistä ikkunoista ja somista katunäkymistä.
Onhan meillä uusiakin taloja ja lisää rakennetaan koko ajan. Hieno asia! Arkkitehtien nimiä en ole kuullut missään mainittavan. Tai edes sen yhden, sillä talot ovat kuin toistensa kopioita, steriilejä, läpinäkyvät parvekkeet kaikissa. Tätäkö olisi tulossa keskustaan lisää? Niissäkö ihmiset haluavat asua? Entä tämä vanhempi asuntokanta? Kovin tiheään rakennettu, paljon ahtaita asuntoja, mutta mittasuhteiltaan talot miellyttävät silmää. Talojen kunnosta ja niiden ympäristöstä pitäisi vihdoin alkaa pitää huolta.
Entä poliitikkomme ja johtajamme? Missä he asuvat? Minne suuntaavat kulkunsa työpäivän päätteeksi? Keskustassa tuntuu olevan paljon toimistoja, minunkin asumapaikassa on vain muutama muu yksityisasukas. Itse asunto on tilava ja siinä on harvinaisen hyvä pohjaratkaisu, mutta ympäristön ratkaisut ovat aivan muuta. Ikävää, suututtavaa. Aivan kuin täällä olisi saanut rakentaa milloin mihinkin ja milläkin tavalla. Olen kuullut puhuttavan kaupunkisuunnittelusta. Täällä se ilmeisesti perustuu poltetun maan jälkeiselle aukean paikan kammolle…
Onko tarina sittenkin totta? Asukkaat ovat täällä vain käymässä ja kaipaavat koko ajan jonnekin pois; pilkille, mökille, kaukomaille, Amsterdamin kanaville? He kaipaavat takaisin metsään ja tämä kaupunki on vain läpikulkupaikka (Lapinportti), pakollinen työn ja toimeentulon vuoksi?
Irene Piippola
tiistai 27. maaliskuuta 2007
Rovaniemellä kesällä kahdet rock-festivaalit!
Uskomatonta mutta totta: Rovaniemellä järjestetään ensi kesänä peräti kahdet suuret rock-festivaalit - ja vieläpä samaan aikaan 6.-8. heinäkuuta!
Rovaniemi Rock Festival järjestetään nyt kolmatta kertaa tutulla paikalla Ounaspaviljongilla. Simerock puolestaan on festivaalin järjestäjän, Samuli "Sime" Yliaskan mukaan nimetty festivaali, paikkana napapiirin näyttelyalue. Kuten tiedetään, Yliaska toimi vielä viime kesänä ensiksi mainitun festivaalin promoottorina ja on ollut muutenkin vahvassa roolissa rovaniemeläistä rockfestivaaliperinteen vaalijana.
Mutta kahdet rockfestivaalit samaan aikaan samassa kaupungissa! Tämä herättää vielä tässä vaiheessa pelkkiä kysymyksiä. Mitä kulissien takana tapahtuu? Millaisia taustasitoumuksia järjestäjllä on? Onkohan kysymyksessä ainutlaatuinen tapaus? Voiko tällaista tapahtua missään muualla kuin Rovaniemellä, ja miten kaupunkilaiset itse suhtautuvat asiaan?
Marko Niemelä
Rovaniemi Rock Festival järjestetään nyt kolmatta kertaa tutulla paikalla Ounaspaviljongilla. Simerock puolestaan on festivaalin järjestäjän, Samuli "Sime" Yliaskan mukaan nimetty festivaali, paikkana napapiirin näyttelyalue. Kuten tiedetään, Yliaska toimi vielä viime kesänä ensiksi mainitun festivaalin promoottorina ja on ollut muutenkin vahvassa roolissa rovaniemeläistä rockfestivaaliperinteen vaalijana.
Mutta kahdet rockfestivaalit samaan aikaan samassa kaupungissa! Tämä herättää vielä tässä vaiheessa pelkkiä kysymyksiä. Mitä kulissien takana tapahtuu? Millaisia taustasitoumuksia järjestäjllä on? Onkohan kysymyksessä ainutlaatuinen tapaus? Voiko tällaista tapahtua missään muualla kuin Rovaniemellä, ja miten kaupunkilaiset itse suhtautuvat asiaan?
Marko Niemelä
perjantai 16. maaliskuuta 2007
Draamaa neljänä näytöksenä
Käyn harvoin teatterissa, mutta seuraan sitäkin tarkemmin Ounaskosken törmältä tai Arktikumin kukkuloilta ympäristönäytelmää Rovaniemen vuodenajat. Nautinnon maksimoiminen saattaa vaatia hiiviskelyä Koivusaaren rantapensaikossa tai kipuamista Ounasvaaralle.
Väsymättä virtaavaa Kemijokea jaksaa katsella. Kaupungin suunnasta Ounasvaaran ehjä siluetti on mahtava kulissi. Jätkänkynttilä on monen vuoden totuttelun jälkeen alkanut istua maisemaan, mutta ajatuskin köysiradasta puistattaa...
Irtouitto, puukansan vaitonainen vaellus oli visuaalisesti vaikuttava näytelmä. Nykyisin kesäistä silmäniloa tarjoavat uistimenvetäjät ja kelluvat viihdekeskukset: sauna ja humpparavintola.Talvella näyttämöä hallitsevat kelkat ja turistit, jotka taapertavat törmällä haalareissaan kuin jättimäiset pingviinit.
Draaman luonnollisia huipentumia ovat jäidenlähtö ja joutsenten lokakuinen kokoontuminen Lainaalle. Aivan koko yleisö ei yhdy riemuun, kun tuhatpäinen naurulokkiparvi kuuluttaa kevättä Ounaskosken sulassa.
Minä en pysty nimeämään ehdotonta suosikkiani draaman neljästä näytöksestä. Yhdestäkään en haluaisi luopua. Vaikka joulukuun lohduttomat vesisateet ja silmä poskella sinnitelleet Lordin aukion lumiukot tuntuvat juuri nyt etäiseltä painajaisunelta, ne antoivat esimakua tulevasta.
Mutta kuluva talvi on lopulta vallan saatuaan ollut kaikin puolin hyvä. Nautitaan siitä!
Veikko Vasama
Väsymättä virtaavaa Kemijokea jaksaa katsella. Kaupungin suunnasta Ounasvaaran ehjä siluetti on mahtava kulissi. Jätkänkynttilä on monen vuoden totuttelun jälkeen alkanut istua maisemaan, mutta ajatuskin köysiradasta puistattaa...
Irtouitto, puukansan vaitonainen vaellus oli visuaalisesti vaikuttava näytelmä. Nykyisin kesäistä silmäniloa tarjoavat uistimenvetäjät ja kelluvat viihdekeskukset: sauna ja humpparavintola.Talvella näyttämöä hallitsevat kelkat ja turistit, jotka taapertavat törmällä haalareissaan kuin jättimäiset pingviinit.
Draaman luonnollisia huipentumia ovat jäidenlähtö ja joutsenten lokakuinen kokoontuminen Lainaalle. Aivan koko yleisö ei yhdy riemuun, kun tuhatpäinen naurulokkiparvi kuuluttaa kevättä Ounaskosken sulassa.
Minä en pysty nimeämään ehdotonta suosikkiani draaman neljästä näytöksestä. Yhdestäkään en haluaisi luopua. Vaikka joulukuun lohduttomat vesisateet ja silmä poskella sinnitelleet Lordin aukion lumiukot tuntuvat juuri nyt etäiseltä painajaisunelta, ne antoivat esimakua tulevasta.
Mutta kuluva talvi on lopulta vallan saatuaan ollut kaikin puolin hyvä. Nautitaan siitä!
Veikko Vasama
tiistai 13. maaliskuuta 2007
Suomalaisen musiikin viikko
Suomalaisen musiikin päivää vietetään 11.maaliskuuta, ja tämä juhlapäivää seuraava viikko on myös omistettu suomalaiselle musiikille. Tätä valtakunnallista teemaviikkoa vietetään nyt viidennen kerran. Ajankohta juontaa juurensa historiasta, suomalaisen musiikkikoulutusinstituution synnystä. 11.3.1882 perustettiin silloinen Helsingin konservatorio, nykyinen Sibelius-Akatemia.
Musiikilla on monenlaista arvoa yhteiskunnassamme. Uutisotsikoihin on noussut Suomen musiikkivienti, joka viime aikoina on vahvistunut merkittävästi. Menestys joka nyt näkyy taloudessakin, on varmasti perua vankasta musiikkikoulutusverkostosta sekä muusta ympäri maata rakennetusta kulttuuritoiminnasta. Sijoitukset kulttuuriin ovat siis kannattavia. Mutta sen ohella, että musiikki toimii nykyään kansainvälisen kilpailukyvyn areenana, sen pitää voida olla osa jokaisen suomalaisen arkea. Paikallinen kulttuuripalvelu luo puitteet musiikin monipuoliselle harrastamiselle. Erityisesti musiikkioppilaitokset ja kirjastot tekevät sitä perustyötä, joka takaa kaikille mahdollisuuden musiikin pariin.
Näin suomalaisen musiikin viikolla on hyvä havahtua siihen, millainen kirjo musiikkia Suomella on tarjota tänä päivänä. Tähän antaa mahdollisuuden Rovaniemellä esimerkiksi valtakunnallinen kansanmusiikkitapahtuma Samuelin Poloneesi. Tapahtuma on Suomen Kansanmusiikkiliiton päätapahtuma, ja samalla se on talvikauden suurin kansanmusiikkitapahtuma. Samuelin Poloneesi tulee tänä vuonna 35 vuoden ikään, ja sen kunniaksi tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa Lapissa. Luvassa on kiinnostava ohjelma, joka sisältää niin perinteistä pelimannimusiikkia kuin kokeilevampaa kansanmusiikkia. Tapahtuma kerää satoja esiintyjiä Lapista ja muualta Suomesta. Kirjo on siis laaja, ja kansanmusiikki tulee viikonlopun aikana varmasti yllättämään monet!
Inkeri Kulpakko
vs. erikoiskirjastonhoitaja / Lapin maakuntakirjaston musiikkiosasto
Musiikilla on monenlaista arvoa yhteiskunnassamme. Uutisotsikoihin on noussut Suomen musiikkivienti, joka viime aikoina on vahvistunut merkittävästi. Menestys joka nyt näkyy taloudessakin, on varmasti perua vankasta musiikkikoulutusverkostosta sekä muusta ympäri maata rakennetusta kulttuuritoiminnasta. Sijoitukset kulttuuriin ovat siis kannattavia. Mutta sen ohella, että musiikki toimii nykyään kansainvälisen kilpailukyvyn areenana, sen pitää voida olla osa jokaisen suomalaisen arkea. Paikallinen kulttuuripalvelu luo puitteet musiikin monipuoliselle harrastamiselle. Erityisesti musiikkioppilaitokset ja kirjastot tekevät sitä perustyötä, joka takaa kaikille mahdollisuuden musiikin pariin.
Näin suomalaisen musiikin viikolla on hyvä havahtua siihen, millainen kirjo musiikkia Suomella on tarjota tänä päivänä. Tähän antaa mahdollisuuden Rovaniemellä esimerkiksi valtakunnallinen kansanmusiikkitapahtuma Samuelin Poloneesi. Tapahtuma on Suomen Kansanmusiikkiliiton päätapahtuma, ja samalla se on talvikauden suurin kansanmusiikkitapahtuma. Samuelin Poloneesi tulee tänä vuonna 35 vuoden ikään, ja sen kunniaksi tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa Lapissa. Luvassa on kiinnostava ohjelma, joka sisältää niin perinteistä pelimannimusiikkia kuin kokeilevampaa kansanmusiikkia. Tapahtuma kerää satoja esiintyjiä Lapista ja muualta Suomesta. Kirjo on siis laaja, ja kansanmusiikki tulee viikonlopun aikana varmasti yllättämään monet!
Inkeri Kulpakko
vs. erikoiskirjastonhoitaja / Lapin maakuntakirjaston musiikkiosasto
Tilaa:
Kommentit (Atom)